Näiden minunkin jorinoiden perusteella voisi varmaan helposti ajatella, että hyvinvoinnin lisäämisen halu juontaa juurensa perinteiseen oman egon ympärillä pyörimiseen. Pitää näyttää paremmalta, pitää saada se kaikkein kuumin somekuva. Kuumasta somekuvasta ei ole toivoakaan, eikä tarvettakaan. Mielestäni tähän touhuun pätee se vanha sananlasku: jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Eli kun voit itse paremmin, sitä hyvää oloa on helppo jakaa eteenpäin. Suuria sanoja keski-ikäistyvältä, keski-äkäiseltä rumilukselta, vai?

Kun vuorokausi ei riitä

Lasten saamisten jälkeen on tuntunut juuri otsikon mukaiselta. Taatusti tuttua kaikille lapsiperheille. Tunteja ei vaan ole tarpeeksi, tai sitten voidaan unohtaa epäolennaiset seikat, kuten vaikka nukkuminen. Pitäisi ehtiä touhuta muksujen kanssa, saada remontti nopeasti loppuun, pitäisi vaihtaa auton koliseva koiranluu, ehtiä liikkua, pitäisi,pitäisi, vittu pitäisi.

Näillä mentiin aika pitkään, tinkien lähinnä omasta ajasta ja unesta. Eihän tuolla tavalla kovin pitkälle pötkitä, joten jotain piti tehdä. Hyvin yksinkertaista, piti vain päättää mitä hoidetaan ensin. Askel 1 : lisää liikuntaa, jonka kautta kivut toivottavasti vähenevät. Askel 2 : opettele uudelleen laittamaan pääkoppa ojennukseen, eli olemaan läsnä hetkessä, ja olemaan myös armollinen itselleni. Hommat valmistuu kun valmistuu, älä tee juosten kustua. Askel 3: Aikatauluta koko roska. Koska niitä tunteja ei saa lisää, ja nukkuminen on kivaa, tehtiin hyvin yksinkertainen työnjako. Kun kerran vaimon kanssa noustaan samaan aikaan, ja kuljetaan samaan aikaan töissä, joka toinen aamu on mun jumppa-aamu, joka toinen vaimon. Samoin kuin iltapäivät, se joka jumppaa aamulla, laittaa iltapäivällä ruokaa, kun toinen reenaa. Ja sama toisin päin.

Homma alkaa sujua

Pikkuhiljaa alkaa tottumus löytää tiensä uuteen aikatauluun. Helvetin hyvä, sillä askel 1 alkaa olla hyvässä vaiheessa. Askel 2 vaatii vielä työtä, mutta alku on lupaava. Huomaan kyllä joka kerta kuulaillessa, että heti se nälkä kasvaa syödessä, ja tekisi aina mieli ottaa se painavin kuula. Kyllähän mä sitä jaksan heiluttaa – huutaa mieli. Joo, jaksan, mutta ei vielä. Ensin pohja kuntoon, muuten tälle hommalle käy kuin vuodenvaihteen jälkeiselle ruuhkalle saleilla. Kuukauden päästä ei oo enää ruuhkaa, kun on aloitettu liian kovaa. Sitä on jo kokeiltu, ja toimi yhtä hyvin kuin muillakin. Eli ei. Kymmenen vuoden yövuorot, tapaturma ja ainainen suorittaminen jättivät jälkensä.

Mutta homma etenee, ja tuloksiakin alkaa tuntua. Esimerkiksi, puoli vuotta sitten mun oikea ranne ei taipunut juuri ollenkaan. Liikerata oli alle puolet toiseen käteen verrattuna. Nyt ollaan jo todella lähellä täyttä liikerataa, ja kivut ovat loppuneet. Pidin ennen oikeassa ranteessa tukea aina duunin ulkopuolella, se otti hyvin särkyä pois. Kun sitten opettelin heiluttelemaan ja tekemään siitä rutiinin, tukea ei enää tarvita. Annoin sen muksujen ambulanssileikkiin.

Kaiken kaikkiaan tässä touhussa on kyse siitä, että kun itse voit paremmin, kaikki ympärilläsi voivat paremmin. Pienetkin askeleet näkyvät heti ulospäin. Ja ne kuumat somekuva, ne voi mun puolesta vaikka vetää käteensä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *