Kun tarjoutui mahdollisuus vetää toinen sessio nyrkkisankarin ohjauksessa, niin totta hitossa. Ensimmäisestä kerroin artikkelissa D-day Tällä kertaa opeteltiin Yin – joogaa ja myötätuntoa. Tarvitseeko ns normaalin ihmisen muka harjoitella myötätuntoa? Palataan siihen myöhemmin.

Yin – jooga

Ei ollut aavistustakaan mitä odottaa kun tätä lyötiin lukkoon. Sen verran sain esitietoja, että luvassa on pitkiä ja kevyitä venytyksiä, yhdistettynä meditaatioon. Kuulostaa herkulliselta.

Tähänkään ei tarvittu kuin avointa mieltä. Ja pari makuualustaa. Sekä kasa tyynyjä. Jep, tyynyjä. Omat ongelmakohdat on alaselän ja lonkkien liikkuvuus, ja niille saatiinkin täsmäsetti. Mainitsinko jo että homma koostui piiiitkistä ja kevyistä venytyksistä? Taisi siitä jo olla puhetta. Sitä saatiin. Jokainen liike kesti oman arvion mukaan minimissään viisi minuuttia, sisältäen tosiaan hyvin kevyttä venytystä. Samaan aikaan keskityttiin syvähengitykseen, ja pään tyhjennykseen kaikista ajatuksista. Tyynyjä käytettiin kropan alla asentoa muuttamaan, ja sitten ei tarvinnutkaan kuin hengitellä. Homma ei alkuunkaan vastannut nyt jo virheelliseksi todettua mielikuvaani joogasta, vaan jokainen venytys rakennettiin niin, että siinä ei tarvitse kuin olla, kropan alla olevien tyynyjen muuttaessa tutut asennot venytyksiksi. Setin jälkeen meni hetki, ennen kuin tajusin vaikutuksen. Se todella tutuksi tullut alaselän tönkköys loisti poissaolollaan. Näiden venytysten vaikutus kesti jo ensimmäisellä kerralla vuorokauden ympäri, vasta tänään työpäivän ollessa lopuillaan alkoi jäykkyys palata keskikroppaan. Siis kaikkialle muualle kuin minne se on suunniteltu.

Myötätuntoharjoitus

Tuossa aiemmin oli puhetta myötätunnon harjoittelusta. Saatat ajatella, että millaisen uuvatin tuotakin pitää harjoitella. Otetaanpa selvää. En ole kokenut olevani erityisen myötätunnoton muuta kohtaan, vaan harvemmin kiinnostunut koko aiheesta. Nyt laitettiin paketti uusiksi. Venyttelyn lomassa aloitettiin helpolla, eli kaivetaan mieleen se kaikkein läheisin henkilö, ja yksinkertaisesti toivotaan hänelle pelkkää hyvää. Ei siis ajatella, että toivotaan hyvää, vaan tunnetaan se. Joo, menee ilman ponnisteluja. Seuraavaksi neutraali ihminen. Ihan sama kuka. Bussikuski, kaupankassa, satunnainen vastaantulija. Sama homma, tunnetaan hänelle kaikkea hyvää. Ei enää ihan yhtä yksinkertaista, ainakaan mulle. Ja sitten päästiin asiaan. Otettiin se oman elämän vittupäiden kuningas, ja tunnetaan hänelle pelkkää hyvää. Ei ajatella tuntea, vaan tunnetaan. Aavistuksen helpommin sanottu kuin tehty. Ennen kuin ehdin kysyä minkä ihmeen takia sille kyrpien ylipäällikölle pitää hyvää tuntea, vastaus tuli:

”Kun sitä vihamiestä ei voi tappaakkaan, parempi pelastaa itsensä vihalta, ja tuntea hänelle pelkkää hyvää, ja antaa koko hepun olla” . ”Ei ole tarkoituskaan, että alat kaveeraamaan vihamiehesi kanssa, vaan kun tunnet hänelle itseksesi kaikkea hyvää, säästät itsesi vihan kuluttavalta vaikutukselta, ja jatkuvan harjoittelun lopputuloksena kierrokset ei nouse aina kohdatessa, joten pääset paljon helpommalla”. Tää on sitä kieltä mitä minäkin ymmärrän.

Nyt aletaankin olla asian ytimessä. Ja ettei liian helpolla päästäisi, viimeiseksi käsittelyyn pääsi minä itte. Kuvittele itsesi viisivuotiaana, just sellaisena nappulana, jota kiukuttaa niin vietävästi. Se on just se pikkupoi…henkilö, joka kiukkuaa kun hommat ei menekkään aina oman mielen mukaan. Kun ei pystykkään kaikkeen, vaikka kuinka haluaisi. Kun ei olekkaan teräsmies. Just se junnu kiukuttelee valomerkin jälkeen snagarilla, tai tarttuu siihen helpoimpaan oljenkorteen kun vituttaa, eli purkaa sen pahan olonsa muihin. Jep, tunnistin itseni. Ja se avasi silmät. Kun opettelee tuntemaan itseään kohtaan pelkkää hyvää, oppii myös hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on. Oppii hyväksymään sen, ettei niiden tuntien vuorokaudessa tarvitsekkaan riittää kaikkeen. Tajuaa käyttää aikansa ja energiansa siihen mikä on tärkeintä. Mulle se on perhe. Mikä sulle?

Setin jälkeen oli lievästi sanoen pöllämystynyt olo. Koko homma oli niin rauhallinen, että se tuntui enemmän päikkäreiltä kuin harjoitukselta. Paitsi että päikkärit ei saa selkää noin liikkuvaksi. Siinä kun pikkuhiljaa yritin palautua elävien kirjoihin, kuuntelin sivukorvalla kun Jarkko ja vaimoni puhuivat itkemisen puhdistavasta vaikutuksesta. Myönnetään, kaiken tuon tuoksinassa kostuivat omatkin silmät. Nyt on mun vuoroni hakea pallini narikasta, ja myöntää se ääneen. Silloin kun ensimmäistä viestiä aikanaan Jarkolle kirjoitin, ei ollut ihan ajatusten kärkipäässä, että muutaman kuukauden päästä istutaan puhumassa itkemisestä. Kiitän itseäni että kirjoitin sen viestin. Setit nyrkkisankarin ohjauksessa ei ole menneet hukkaan, ihan päinvastoin. Tässä on pureksittavaa helvetin pitkäksi aikaa. Mä lähden nyt harjoittelemaan joogaa. Ja myötätuntoa.

error0

3 thoughts on “Nyrkkisankarin ohjauksessa 2

  • On niin virkistävää lukea näitä, kiitos! Aloitin ensimmäisestä kirjoituksesta ja kahlasin läpi. Rivejä aidoista kokemuksista ja tuntemuksista, elämän kipupisteistä ja muutoksesta. Mikä mulle tärkeintä? Ehdottomasti perhe ja terveys, sekä fyysinen terveys että mielenterveys tässä hullussa maailmassa.

    • Pekka

      Kiitos, mahtavaa kuulla että kirjoitukset maistuu! Sinäpä sen sanoit, maailma on kahjo, ja tarkkana täällä saa olla jottei harhaudu sivuraiteille itselleen tärkeistä jutuista. Sun blogi on mahtava, jatkoa jo odotellaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *