D-daysta on tätä kirjoitettaessa kulunut pari viikkoa, ja täytyy myöntää että otsikko on totta. Heilutteluun voi jäädä koukkuun. Ja suoraan sanoen helvetin hyvä niin, sillä heilujumpan aloittamisen jälkeen ne hyvät päivät kipujen kanssa eivät ole olleet enää niin harvinaisia. Tai sitten meillä pyörii paljon yksisarvisia nurkilla, mene ja tiedä.

Aikaistin herätystä vartilla, ja pikkuhiljaa aamujumpasta alkaa tulla tapa. Pieni tovi heiluttelua ja venyttelyä piristää kummasti, ja virkeys kantaa aika pitkälle päivään. Pidemmän kaavan mukaan jumppaan duunin jälkeen, työ on perus teollisuusduunia, tehdään samaa asiaa monta kertaa päivässä, nostellen kaikenlaista. Oikein hyvä tapa saada itsensä jumiin.

Parina päivänä oli olevinaan kiire, eikä muka ehtinyt jumpata iltapäivällä, ja kas, se kostautui heti yöllä. Kivut tekivät kaikkien aikojen paluun, ja nukkuminen jäi tuntiin – pariin. Mikäs sen parempi tapa lähteä uuteen päivään.

No, virheistä oppii. Parin päivän tauko on ilmeisesti liikaa, eli palataan takaisin päiväjärjestykseen. Muutaman kerran innostuin heiluttelemaan myös kahvakuulaa jokusen sarjan tutkiakseni lähinnä, että kestäisikö kroppa taas sitä. Kestihän se, aivan mahtavaa. Tässä kohtaa tajusin jopa laittaa jäitä hattuun, kunto on rapa, älä tee samaa ohjelmaa kuin ennen loukkaantumista.

Tämähän alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, että siellä tunnelin päässä saattaa olla valoa. Ei krematorion polttimen liekkiä, vaan sitä, mitä liikunnan riemuksi kutsutaan. Ja kaikki alkoi niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin heiluttelu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *