Kipu on subjektiivinen kokemus. Sitä on pirun vaikea diagnosoida tai hoitaa. Luonnollisesti ensin pitää selvittää kivun aiheuttaja, joka saattaa olla helpommin sanottu kuin tehty. Omalla kohdallani kivulle onneksi löytyi syy: jokunen tuhoutunut hermojuuri alaselässä. Lääkärin paras arvaus kuului : saattaa parantua itsekseen, mutta älä pidättele henkeäsi odotellessa.

”Eikö äijä kestä pientä kipua?” kuului ja kuuluu edelleen ensimmäinen kommentti jos asiasta menee ääneen mainitsemaan. Kestän, taatusti nykyään helvetisti enemmän kuin keskivertotallaaja. Oma kipuni on jatkuvaa eräänlaista taustakohinaa, välillä voimistuen, välillä hieman laantuen. Ja sitten ovat ne perkeleen kipupiikit, tai kohtaukset, kuka milläkin nimellä haluaa kutsua. Niitä myönnän pelkääväni helvetisti. Ne osaa todella pilata päivän.

Missä se sitten tuntuu?

Mies, mikä on se vittumaisin paikka, johon sattua? Just niin, kives. Kuvittele, että joku potkaisee sua suoraan palleihin sellaisella futiksen maalipotkulla. Jokainen on samantyyppistä joskus taatusti kokenut, ja epäilen vahvasti että yksikään ei siitä nauttinut. Siltä tuntuu mun kipupiikki. Sitten kun niitä monoja vaan tulee ja tulee ja vittu tulee, välillä pari – kolme , välillä tunteja putkeen.

Miten kipua hoidetaan?

Omaa kipuani on hoidettu milloin milläkin poliklinikalla. Tuloksissa ei ole kehumista. Kipupoliklinikkakin katsoo hoidon onnistuneen, jos kipua saadaan laskettua 30%. Olin sielläkin pariin otteeseen hoidettava, mutta heiltäkin loppui keinot, käteen jäi lääkekaappi joka muistuttaa narkkarin märkää unta. Nyt jos kipupiikin tullessa menen päivystykseen, ensin odotellaan kun tohtori lukee puolisen tuntia hoitohistoriaa, ja tökkää sen jälkeen morfiinipiikin. Auttaahan se aikansa, en vain halua viettää aikaani sairaalasängyssä tripillä. Eräänkin kerran sain parikin erilaista piikkiä käsivarteen saatesanoilla: ”kohta voi päässä vähän surista”. Jep, surisi niin pirusti. Muistan nauraneeni ääneen kun siinä housut kintuissa seisten katson kun erikoistuva lääkäri, erikoislääkäri, ylilääkäri ja joku tohtoreiden yberfyrer raapivat päätänsä ja miettivät että ”tää jätkä on pumpattu täyteen lääkettä, on puolitajuton, ja silti huutaa kun syötävä kun yrittää palpoida” Saivatpa päänvaivaa, mä sain kaikesta huolimatta naurut.

Kuinka kivun kanssa sitten eletään?

Miten sen kivun kanssa sitten eletään? Tekisi mieleni vastata että hyvin varovasti. Mutta ei auta, sen kanssa pitää vaan elää. Sanotaan että kaikkeen tottuu, ja se pitää täysin paikkansa. Kivun kanssa eletään päivä, tai tarvittaessa minuutti kerrallaan. En jaksa nykyään asiasta edes juuri puhua, koska yleensä keskustelukumppanin kasvoilta paistaa epäusko. Pitäisi kai kantaa mukana jotain ukk-lomaketta, kun samoihin kysymyksiin ei jaksa vastata kerta toisensa jälkeen. Kipupiikin tullen on myös käytännössä mahdotonta yrittää olla sosiaalinen. Silloin niitä kerpeleen sammakoita hyppii suusta jatkuvalla tahdilla. Siksi haluan kehittää sitä reaktiokonrolliani. Työtä riitttää, mutta uusien työkalujen kanssa hommaa vasta opetellaan. Tuloksista voi lukea myöhemmin.

Vielä nöyrä kiitos

Haluan myös julkisesti kiittää vaimoani, joka on jaksanut olla tukeni ja turvani, vaikka en sitä aina helpoksi teekään. Kiitos beibe. Arvostan sinua ja tarjoamaasi tukea enemmän kuin pystyn koskaan kertomaan.

error0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *