Alkusysäys muutokseen lähtee milloin mistäkin. Joskus ajatuksesta, joskus näköjään pakollisesta pysähtymisestä. Tuossa jälkimmäisessä jutussa puhutaan siitä, kuinka on havahduttu läsnäolon voimaan. Ja siihen, että sitä pitää harjoitella.

Varsinkin lapsiperheissä läsnäolon vaikutus korostuu. Usein saa kuulla tai lukea kuinka ihmiset lykkää lasten hankintaa siksi, että haluaa tarjota muksulle vain parasta. Kuka saatana keksi sen tarkoittavan materiaa? Ei sitä pentua kiinnosta, ainakaan ennen teini-iän määräaikaista aivovaurioita, mikä logo siinä takissa tai luurissa on, tai se mihin ja kuinka usein matkustetaan. Sitä kiinnostaa sä ja sun hälle suoma huomio ja aika.

Ja jotta sille jälkikasvulle voi sitä huomiotaan onnistuneesti suoda, vaatii sen, että osaat olla läsnä siinä hetkessä. Se vaatii sitä, että osaat ja uskallat heittäytyä mukaan siihen muksun maailmaan, ja uskallat oikeasti nauttia ajasta muksun kanssa. Ne penskat näkee kyllä sut sellaisena kun oot, eivät sellaisena kuin haluaisit olla. Ne näkee sun suojauksen läpi. Ihme noitia.

Toki jos oot perusäijä, jonka mielestä kaikki paitsi kaljan juominen ja lätkän katsominen on homoa, ei kannata ihmetellä jos ne isänpäiväkortit lakkaa tulemasta tietyn pisteen jälkeen. Hoidatko isyytesi samoin kuin aina ennekin, vai uskallatko olla läsnä. Vai suoritatko isyytesi siinä uran ja somen sivussa, vähän sinnepäin, kunhan ensin on vastattu vielä yhteen twiittiin.

Läsnäoloa, kuten mieltäkin voi ja pitää harjoittaa. Ihan jo siksi, että voit itse paremmin. Ja kun voit paremmin, sitä hyvää oloa on helppo levittää. Aloittaen vaikka muksuista, omista tai vaikka lähipiirin. Se henkinen hyvinvointi, ja ainakin sen kehittäminen on koko homman suola.

Ihminen on välillä vitun tyhmä eläin, kun unohtaa sen, että kaikkea ei mitata rahassa tai materiassa. Mutta siitäkin ajatusmallista pääsee eroon, jos vaan uskaltaa. Ei perhe-elämä ole mitään vitun harmaata prisma-arkea, tai automaattista köyhyyttä lasten kalleuden vuoksi. Se on niitä hetkiä, jotka tekee elämästä elämisen arvoisen. Se on niitä pieniä ja suuria rakkauden osoituksia kesken päivän, onnistumisen ja oivalluksen riemua, läsnäoloa hetkessä puolin ja toisin. Ja myös niitä valvottuja öitä, itkupotkuraivareita ja kaikkien kiukuttelua. Joista selviää, kuten muustakin, eli puhumalla. Jos vaan uskaltaa. Uskallatko?

error0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *