Kun näistä päänhommista on viime aikoina ollut paljon asiaa, jatketaan samalla linjalla. Tästä voit lukea siitä, kuinka perseestä ihmiset välillä ovat. Juttu käsittelee sitä, kuinka eron jälkeen muksut päätyvät likaämpäreiksi aikuisten ollessa kyvyttömiä käsittelemään itseään.

Eikä siihen aina eroa tarvita. Tarvitaan vain vakaa uskomus omaan erehtymättömyyteensä, ja siihen että ennen oli paremmin. Varmasti jokainen tuntee ainakin yhden kyseisen ihmistyypin edustajan. Omalle kohdalle kyseiset tyypit ikävä kyllä ovat muksujen toiset isovanhemmat. Juuri ne ihmiset, joilta odottaisi tukea ja rakkautta lapsenlapsilleen. Päinvastoin. Käytös on täysin välinpitämätöntä, kuin lapsenlapsia ei olisi olemassakaan. Miksi?

Nyt päästäänkin ongelman ytimeen. Eli siihen, kuinka vaikeaa vanhemmille voi ollakkaan hyväksyä lapsiensa valintoja. Tässä tapauksessa sitä, että vaimoni valitsi puolisokseen mut. Appiporukat kun olivat toivoneet vaimon päätyvän rikkaisiin naimisiin, vaan toisin kävi. Vaimo meni ja otti maalaispojan. Sekös korpeaa. Ja meni vielä lapsiakin tekemään. Peli menetetty siis.

Kuinka helppoa onkaan siirtää omat ongelmansa ja traumansa seuraavalle sukupolvelle. Ja kuinka halpamaista se onkaan. Ymmärrän kyllä, että jokainen toivoo jälkikasvulleen vain parasta, mutta en ymmärrä sitä, että toisen valintoja ei suvaita, saati kunnioiteta, koska ne valinnat tekevät valitsijan onnelliseksi, ei valitsijan vanhempaa. Jokainen meistä vastaa itse omista valinnoistaan, ensisijaisesti peilikuvalleen.

Ei kenenkään henkilökohtaiset ongelmat ratkea pakenemalla, tai siirtämällä niitä eteenpäin. Tai vaikka koko planeetan ongelmat. Niiden ratkaisijat kasvaa koko ajan, joka päivä, lastenvaunuissa, päiväkodeissa ja kouluissa pitkin maailmaa. Ja meidän jokaisen velvollisuus on antaa noiden tulevien legendojen kasvaa ja kehittyä rauhassa, jokaisen omaan tahtiinsa. Ja siinä päästään alkuun sillä, että niitä muksuja ei käytetä likaämpäreinä. Vaan kohdellaan kuten lapsia kuuluukin kohdella, riippumatta siitä, kuinka paljon vituttaa tai ahdistaa. Jos me maltamme opetella hoitamaan itsemme, alkaen jokaisen omasta pääkopasta kuntoon, niin koko hommalla voi vielä olla toivoa. Tarvitsee vain kerätä se rohkeus kohdata ne omat traumat, ja käsitellä ne. Alkuun pääsee jo mielenhallinan harjoittelulla.

Tuskin kenelläkään on tarjota valmista vastausta kenellekkään siihen, miten sitten omista ongelmistaan pääsee eroon. Mutta jos ei edes yritä, turhaa toivoa muutosta. Siihen muutokseen kun tarvitsee omaa aktiivisuutta, jo sillä että pitää tarkkailla itseään, eikä vain netflixiä. Muutos vaatii myös rohkeutta tunnustaa sen, että hommat on ennen menneet vituiksi. Ja sitä rohkeutta, että uskaltaa kokeilla jotain uutta. Ties mitä saattaa löytää. Ja ne ongelmat lakkaa periytymästä. Se on suurin palvelus mitä voit jälkikasvullesi tehdä.

Ja ne muksut näkee läpi senkin, ettei niiden kanssa halua olla. Kerran, jo ennen kouluikää tytär kysyi että miksei mummu tai pappa ikinä vietä aikaa hänen kanssaan. Totesi myös ettei halua sitä kuutiometriä lahjoja jouluna, vaan yhteistä aikaa. Tuli yhtä aikaa surullinen olo siitä, että sitä aikaa ei saa, mutta myös entistä ylpeämpi olo siitä, että silloinen alle kouluikäinen ei ole ostettavissa.

error0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *