Hupsista saatana, yllätin itseni suorittamasta. Töitä, ylitöitä, kotitöitä, lisää lisää lisäälisääääää. Kumma kun ei taas tuntuneet tunnit riittävän. Lopputuloksena tatti otsassa, ja jatkuvasti kiihtyvä vauhti. Jossain aivojen sopukoilla onneksi alkoi vilkkua se pieni varoitusvalo, jonka olen liian usein jättänyt huomiotta. Tällä kertaa tajusin mitä oli tapahtumassa.

Jos vain luottaa tunteisiinsa, on pian itsensä kusettama. Ne kun tuppaa väittämään että mikään ei riitä, ja vaativat aina vaan lisää. Vielä ehtii ja jaksaa vähän enemmän, koska sehän tekee autuaaksi. Ja vitut. Heti kun vauhtisokeus iskee, lentää myötätunto, ainakin itseä kohtaan romukoppaan, vieden läsnäolon mukanaan. Ja sitten onkin kaikkialla sateenkaaria, yksisarvisia ja hattaraa.

Piti jälleen kerran tehdä päänsisäiset komentosuhteet selviksi, ja iskeä jarrut kiinni. Tää päivä oli pyhitetty kiireettömyydelle. Kyllähän elämäänsä suorittamalla saa kaikenlaista aikaan, vaan se tärkein jää puuttumaan. Ihmiset ja läheisyys. Hassua miten voikin olla niin itsensä kusettama, että unohtaa ettei maailma siitä valmistu, vaikka kuinka menee tukka putkella.

Vauhtisokeuden hyvä puoli on se, että siitä saa taas arvokkaan opetuksen jatkuvan harjoittelun tarpeellisuudesta. Paskin puoli taas se, että tää on tarttuva tauti. Kun itsellä, ja ehkä myös puolisolla on vauhtisokeus päällä, se tarttuu myös muksuihin. Rauhoita siinä sitten pikkuväkeä nukkumaan, kun se päänsisäinen komentoketju on persellään, ja jo taas pitäsi tehdä vielä yksi juttu.

Lääke on onneksi yksinkertainen. Pitää vaan päättää, kuka vie ja ketä. Mieli sua, vai sinä mieltä. Toki ne vauhtisokeuden juurisyyt on syytä selvittää, mutta siitä toisella kertaa. Kuten sanottua, tää päivä oli täysin kiireetön. Vain ja ainoastaan läheisille ihmisille. Luottaen läsnäolon voimaan, tästä päivästä tuli mahtava. Paljon yhdessäoloa, paljon naurua, paljon rakkautta. Aivan parasta.

error0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *