Muutos alkaa aina sillä vaikeimmalla mahdollisella tavalla, ensimmäisellä askeleella. Kenellä se tulee vapaaehtoisesti, kenellä pakosta. Joka tapauksessa se on askel, jossa astutaan tuntemattomaan. Sinne, mihin haluaa mennä, tai pois sieltä, missä ei todellakaan halua olla. Luin vuoden isä – valinnan perusteita. Yhden palkitun perusteet kuuluvat näin:

Petri Jaakola, 40, Vantaa, viisi lasta

Jaakola on pystynyt antamaan lapsilleen turvallisen lapsuuden vaikeissa olosuhteissa. Hän on itse kasvanut alkoholistivanhempien perheessä. Jaakola on rakentanut turvallisen isän mallin ilman oman isän mallia. Hän on ollut tukemassa muita vastaavassa tilanteessa olevia miehiä Suomen Uusperheiden Liiton kokemusasiantuntijana ja vertaistukiohjaajana.

Tuossa, ja muissakin palkittujen tapauksissa on tehty juuri se, mitä pitääkin. Välittämättä pätkääkään siitä, mitä kukaan muutoksista ajattelee. Ja vieläpä löydetty aikaa ja energiaa auttaa muita. Palkinnot osuivat oikeaan, nää on hienoja miehiä.

Alunperin tän koko blogin piti käsitellä lähinnä reenaamista, ja sivuta päänhommia. Menikin päinvastoin. Fysiikan kuntoon laittaminen kun on melko suoraviivaista, pään ei niinkään. En usko kenenkään jaksavan lukea pelkkää möhömahan reenipäiväkirjaa, ainakin mun mielestä pään asetusten muuttaminen on paljon mielenkiintoisempaa, sekä helvetisti haastavampaa. Fysiikasta voin sanoa sen, että etenemistä tapahtuu, kun kerrankin aloitti pienesti. Paino on pudonnut reilusti, piti tehdä vyöhön lisää reikiä. Tämä tapahtui pudottamalla viljat pois lautaselta, sekä reenillä 4-5 kertaa viikossa. Neljä viikkoa nousujohteista jumppaa, viikko palauttelua.

Päänhommissa tapahtuu myös edistystä. Sen huomaa helpoiten omassa ajattelutavassa. Olin hyvää vauhtia kyynistymässä ihan huolella, ennen sitä ensimmäistä askelta. Tein kymmenkunta vuotta samantapaista duunia kuin nämä jätkät. Olin pääsääntöisesti pitkässä yövuorossa ammatissa, jossa riskit kohdata väkivaltaa ovat huimasti keskimääräistä suuremmat. Annoin sen vaikuttaa muhun liikaa. Se, että duunissa näkee jatkuvasti ja melkein pelkästään elämän nurjaa puolta, alkoi vaikuttaa omaan ajatteluun. Siten että odotukset kääntyivät negatiivisiksi, ja ilon ja onnen tunteminen alkoi tuntua vaikealta. Tajusin, että jos jatkan tätä menoa, siitä seuraa vain paljon paskaa kaikkien läheisten niskaan. Siitä lähti ensimmäinen askel. Ammatinvaihto, jonka jälkeen piti alkaa etsiä keinoja hoitamaan päänhommia. Tämän askeleen kanssa kävi tuuri, josta voit lukea tästä.

Nyt, kun kehon ja mielen harjoittamisesta on tullut rutiini, oma ajattelutapa on muuttunut positiivisemmaksi. Ja paljon. Ilo ja onni on läsnä joka päivä. Kuten koko mies. Kun näistä jutuista puhuu, paljon kuulee sitä, kuinka olen hurahtanut johonkin ituhippijuttuihin. Mutta paljon tulee myös hiljaisuutta. Sitä hiljaisuutta, josta voi lukea ajatuksen ”josko minäkin pystyisin”.

Totta vitussa pystyt. Se ensimmäinen askel, jota kukaan muu ei kenenkään puolesta voi ottaa, on kaikkein vaikein ja samalla palkitsevin. Se on askel kohti parempaa elämää. Ota se askel.

error0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *