Tulin jokin aika sitten sanoneeksi, että suorittamisen ja itsekurin välinen ero on veteen piirretty viiva. Tulipas puhuttua paskaa.

Ei se ero ole veteen piirretty viiva, vaan itsekurin tarkoitus. Koska jos itsekuri on hanskassa, hommat ei pääse lipsahtamaan lapasesta, vaan tunnistaa omat rajansa. Voi olla hankala tunnistaa hetkeä jolloin remmi alkaa luistaa, mutta sen kyllä oppii, viimeistään yrityksen ja erehdyksen kautta.

Mun on pitänyt hakea sitä rajaa useasti. Ja aina palautumisen kanssa. Kun liikunta alkaa maistua, pääkoppaan ei meinaa mahtua se ajatus, että en ole enää parikymppinen. Silloin tuli reenattua paljon, ja suoraan sanoen ei ollut oikeastaan mitään käsitystä mitä olin tekemässä. Silloin aika kului muutaman vuoden ajan neljästi viikossa kamppailusalilla, viidesti kuntopiirissä, joka päivä lenkillä ja unohtamatta raskasta fyysistä rakennusduunia. Koko ajan täysillä, kuinkas muuten.

Tuosta maksetaan hintaa vieläkin. Olkapäät ja polvet eivät ole entisensä, ja tapaturma rikkoi selän. Ja silti vähän väliä hiipii ajatus mieleen, että mitäs jos vähän kuulailtaisiin? Tai jos ihan vaan vähän kävisi ajamassa? Vaikka palautumista edellisestä kerrasta ei ole ehtinyt tapahtua.

Tässä tullaan juuri siihen, mistä moni itsensä tunnistaa. Pitäisi koko ajan tehdä jotain. Ei sitä osaa jouten olla. Vaikka pitäisi, ainakin opetella. Koska välillä vaan on pakko, ja koska se tekee hyvää, niin keholle kuin mielelle. Kaikkihan tässä maassa on kasvatettu arvostamaan vain työtä ja tekemistä.

Tuohon palautumattomuuteen on kaatunut moni kuntokuuri. Itsekuria kun tarvitaan siihen, että ylipäänsä alkaa tekemään mitään, mutta varsinkin siihen, että malttaa kuunnella kehoaan ja antaa sen palautua. Välipäivinä on hyvä harjoitella vaikka syvävenyttelyä pitkän kaavan mukaan. Tai vain meditoida. Resetoida yläkerran, jota kautta saa lisää itsetuntemusta. Ja sitten hyvinvoinnin kehittäminenkin on helpompaa.

error0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *