Tässä kun on taas pakon edessä joutunut rankalla kädellä karsimaan tekemistä, jälleen eteen tuli pysähtymisen vaikeus. Kun onnistuin kaatumaan portaissa, ja lentämään ne alas, selkä otti siitä hieman itseensä. Vittu jee.

Ei tuolta mitään niin pahasti hajonnut kuin tapaturman aikaan, onneksi. Mutta juuri kun liikunta on alkanut luistaa, tekee nupille lievästi sanoen tiukkaa ottaa taas todella kevyesti. Vartti kerrallaan, muutaman kerran päivässä heiluttelua tekee hyvää, mutta ei ihan täytä sitä päivän aktiivisuustasoa johon on tottunut.

Kun minkään kenkää painavamman nostaminen aiheuttaa jalan välittömän puutumisen, ja voiman katoamisen totaalisesti, ei työssä, joka koostuu oikeastaan ainoastaan juttujen nostamisesta ja kantamisesta tule mitään. Eikä siinä mitään, jos puutuisi kevyesti, vaan kun tuosta koipireidestä häviää tunto kokonaan. Sille on pirun paha silloin astua, kun ei kanna. Useamman kerran päivässä saa kirjaimellisesti raahata kuollutta painoa mukana, kun homma menee ilkeäksi. Onneksi tuo totaalinen tuntokato ei yleensä kestä kovin kauaa.

Tässä tulee juuri se pysähtymisen vaikeus. Jos en olisi jokusen kuukauden harjoiteltua meditaatiota, olisin varmaan jo lataamossa. Ei se kaukana taida olla vieläkään. Kummasti tämä pakotettu lonttoilu laittaa haastetta pääkopalle. Uskallan väittää, että ottaisin helvetisti mieluummin tapaturman jälkeisen helvetillisen kivun, kuin tämän tunnon ja voiman puuttumisen.

En ole koskaan ollut hyvä odottamaan. Nyt on sitten hyvää aikaa harjoitella. Useamman kerran päivässä pitää ottaa happea ihan kaikessa rauhassa, kun alkaa ketutus kaatamaan seiniä päälle. Syvää hengittelyä ja meditointia, sillä saa pään taas asettumaan. Koska ei taida olla paljoa vaihtoehtoja. Selkä kun paranee ajallaan, eikä sitä pätkääkään kiinnosta mitä mieltä mä olen aikataulusta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *