Tämä viikko alkoi ahaa – elämyksellä, sellaisella aivosumun karkottavalla havahtumisella todellisuuteen. Olin kovaa vauhtia ajamassa tätä muutosta puuhun. Ihan niinkin yksinkertaisesti kuin vajoamalla suorittamiseen niin liikunnan kuin mentaalireenien osalta. Vanhat tavat on sitkeässä.

Kun tuli vähän pakkia, vanhat tavat haistoivat verta, ja kävivät kiinni. Kovempaa kuin kertaakaan ennen. Kun kivut tekivät paluun, ja kaupanpäällisiksi ilmaantui puutuminen, taannuin takaisin sinne tapaturman jälkeiseen aikaan. Siihen aikaan, jolloin ohjaksia omassa päässä piteli kiukkuinen, väkisin puurtava suorittaja. Hupsista saatana.

Viikon ensimmäinen herätys työpäivään herätti myös sisäisen äänen, joka kysyi että mitäs vittua sä olet tekemässä? Oletko unohtanut kaiken oppimasi ja harjoittelemasi?

En ole, kaikeksi onneksi. Viime aikoina piti olla paljon aikaa meditoida. Eihän siitä mitään yrittämällä tule, sen pitää antaa tapahtua. Joten jätinkin joka päivä kuulokkeet kotiin, ja keskityin aina mahdollisuuden tullessa olennaiseen, eli harjoitteluun. Ja kappas, mieli kirkastuu, ja asiat näkee taas oikeissa mittasuhteissa.

Heti kun annoin ajatusten ohjata tunnemaailmaa, alkoi remmi luistaa. Ja heti ahaa- oivalluksen jälkeen kun tajusin ottaa ohjat takaisin omiin käsiin, ja tarkkailla sitä, mitä ajatukset aiheuttaa, homma palasi uomiinsa. Negatiiset ajatukset aiheuttaa negatiivisia tunteita, jotka aiheuttaa negatiivisia ajatuksia, jotka aiheuttaa… Ja kas, sisäinen oravanpyörä on valmis.

Ei se oman ajatusmaailman muuttaminen ihmeitä vaadi, kunhan muistaa pari pikkujuttua. Eli keskittyä läsnäoloon ja myötätuntoon. Tästä on taas hyvä ottaa opiksi, ja antaa itselleni sivuaskeleet anteeksi.

Selkäkin alkaa taas näyttää toimimisen merkkejä. Pari kertaa olen taas kuulaillutkin, kevyellä kuulalla ja maltillisilla sarjoilla. Hyvä tästä vielä tulee. Ja arvaas mitä, sieltä se flow löytyi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *