Aamulla kelloakaan ei huvittanut käydä. Keittiön kellon sekuntiviisari yritti parhaansa päästäkseen kiipeämään yli puolen, mutta tippui aina takaisin alas. Enteilee rattoisaa maanantaita.

Olin ilmeisesti luvannut muksuille, että tänään on uusien vaatteiden shoppailupäivä. Kaikkea sitä tuleekin luvattua. Eipä auttanut, oli käytävä tuumasta toimeen. Siispä kohti maanpäällistä helvettiä (kauppakeskusta).

Päivää, olisko sulla hetki aikaa kipupiikille

Kyllähän ne hyvän tovin jo pysyikin poissa, kipupiikit, tai kohtaukset, kuka mitenkin kutsuu. Tulihan se sieltä. Ja tottakai siellä vaatekaupan reikien välissä, juuri kun koitat saada muksun uskomaan, että just niitä kesämekkoja ei välttämättä kannata hankkia vuodenajasta johtuen. Ja toinen vekara päättää poistua liikkeestä. Ilmoittamatta, kuinkas muuten. Ja kaupanpäälle puhelin alkaa huutaa aivan jumalattoman kovaa. Siinä kun sitten sain paletin kasaan, ja raahasin sitä puolen kuutiometrin ostoskassia autoon vaimon paimentaessa lapsikatrasta ruokakauppaan, tuli käytettyä kaikki suomen – ja työkaverilta opitut puolankieliset kirosanat.

Kuinka mörkö tapetaan?

Luin jokin aika sitten Anni Saastamoisen depresssiopäiväkirjat. En omaa aiheeseen kokemusta, mutta tuossa kuvataan ahdistusta möröksi, joka saapuu aina kutsumatta. Siihen samaistuin. Nimittäin se kipukohtaus tulee aivan samalla tavalla, just silloin kun olisi kädet täynnä kaikkea muutakin, joka vaatii välitöntä huomiota. Kuinka se mörkö sitten tapetaan? Joko kolmiolääkkeellä tai tahdonvoimalla. Nyt joutuivat mielenhallinan harjoitteet kenttätestiin. Kun sain sen kirotun vaatevuoren sullottua autoon, oli pakko tehdä hetki kävelymeditaatiota pitkin parkkipaikkaa. Ei se kipua vähennä, mutta auttaa keskittymään muuhun. Samalla kun tyhjentää kuulaa ajatuksista, tulee heittäneeksi kivun pahimman terän pois. Ainakin tällä kertaa. Ei tarvitse välttämättä testata vielä uudelleen, homma vaatii vielä harjoittelua. Onneksi tämä päättyi hyvin, ja pääsin vielä takaisin perheen luo, tällä kertaa ilman kirosanoja. Pari pitkää katsetta tosin tuli, kun ukko kävelee vaivaloisen näköisesti ympäri parkkista. Siinähän tulee, on aina ilo aiheuttaa yleistä hämmennystä. Tuota meditaatiopuolta pitää vielä harjoittaa, ja paljon, mutta siihen tuntuu pätevän sama kuin muuhunkin, pikkuhiljaa hyvä tulee. Mutta seuraavan kerran uskon kelloa. Jos se ei jaksa käydä, en poistu rakennuksesta.

error0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *